Metodinen alemmuudentunne ja evoluutio
Katsoin Steven Pinkerin haastattelun Google Videosta ja joitain ajatuksia pilkahti mieleeni. En usko, että ne ovat järkeviä, mutta töräytän ne nyt ilmoille joka tapauksessa. Aihe on karkeasti "metodinen alemmuudentunne ja evoluutio", mutta en ole varma miten tässä tulee käymään.
Hieman pohjustusta.
Keskeinen ajatus pyörii sen ympärillä, että ihminen on tavallaan noussut biologisen olemuksensa yläpuolelle. Ihminen pystyy ymmärtämään oman olemuksensa ja toimia tavallaan "biologiaansa vastaan". Esimerkki: me ihmiset tiedämme, että evoluutio on ohjelmoinut meidät lisääntymään. Geeni "haluaa" levittää itseään. Me voimme tajuta tämän ja jättää lisääntymättä.
Nyt jos ajattelemme sosiaalisia interaktioita (keskustelemista, väittelemistä, juoruamista, toisten ihmisten arvioimista, mitä tahansa) evoluution näkökulmasta, niin samalla tavalla meidät on ohjelmoitu toimimaan tietyllä tavalla. Ja vastaavasti voimme "ylittää" luonnon ja olla itsetietoisia ja toimia luontoa vastaan.
Mutta tämä luonnon ylittäminen vaatii tietoista ja jatkuvaa yrittämistä. Jos emme kiinnitä asiaan erityistä huomiota, niin toimimme jotakuinkin siten kuinka evoluutio meidät on muokannut. Me olemme suurimman osan ajasta niin sanotusti automaattipilotilla ja toimimme jotakuinkin niin, että vaiva on pienin mahdollinen.
Esimerkiksi kun keskustelemme jonkun uuden ihmisen kanssa, niin me arvioimme kyseisen henkilön luotettavuutta alitajuisesti ja tulemme johtopäätökseen, joka ilmenee meissä jonkin sortin tunteena kyseisen henkilön luotettavuudesta. Emme mahda tälle oikeastaan mitään, se tapahtuu automaattisesti, koska se on niin tärkeä osa kehitystämme. Olemme sosiaalisia eläimiä, joiden on pakko yrittää ottaa selvä vastapuolesta, ettei tule itse huijatuksi.
Vastaavasti kun väittelemme tiukasti jostain meille tärkeästä aiheesta, niin vastapuolen hyvä argumentti kuulostaa meistä töykeältä ja loukkaavalta biologisen ohjelmointimme takia. Kuten Pinker sanoo (hieman korjattuna) yllälinkatussa videossa (n. 18 minuutin kohdalla, jos haluat itse kuulla alkuperäisen version):
When people are having an argument and they hear a good argument from the other side, they are likely to assume that the other person must be providing it out of some ignoble motive, that the other person must be dishonest or out to burnish their reputation. [The good argument] seems completely outrageous or it might even seem like a personal attack at the time; but knowing that we are liable to think that way and so is the other guy —and there are good [evolutionary] reasons why we are likely to think that way— and those reasons have nothing to do with the merits of the respective arguments! I think that allows you to take a bird's eye view and take a more critical view of your own views and a more charitable look on the other side's views (both academically and in marriage and with friends).
Tämä puolustusmekanismi-mikä-lie iskee päälle automaattisesti. Tämä tunne toisen puolen hyökkäyksestä tulee meille ilman erityistä yritystä. Näin vain tapahtuu.
Tässä mielessä metodinen alemmuudentunto voi olla ihan tehokas väline totuudentavoittelussa. Sillä ikään kuin taistelee luontoamme vastaan, joka automaattisesti pistää meidät uskomaan, että minä olen oikeassa, ei vastapuoli. Nyt jos ottaa ohjenuoraksi esimerkiksi metodisen alemmuudentunnon, niin tällaisissa tilanteissa (toivottavasti) pitemmän päälle tulee aina mieleen, että "ai niin, minä en ehkä olekaan oikeassa".
Ehkä tämä oli taustalla "metodisen alemmuudentunnon" alkuperäisessä formuloinnissa, en tiedä. (Jos näin oli, niin pahoittelen turhaa toistoa ja epäselvää ilmaisua.) Sanon vain —ainakin itselleni— että ehkä "metodien alemmuudentunto" ei ole kovin typerä idea.
