Kauniista lauseista, tai, olen —tietenkin— vain kateellinen
Mikä siinä hyvässä kirjoittamisessa sitten niin kiehtoo? Tuntuu jotenkin hirveän pinnalliselta laittaa painoa sopivien sanojen, ilmaisujen ja lauserakenteiden onnistuneelle valinnalle. Niin kuin joku kommentoisi Linus Torvaldsille, että hyvä tuo Linux, kun siihen saa noin kivan taustavärin työpöydälle.
Palautuukohan tämä siihen, että ihmisillä on ollut evoluution aikana jatkuva kilpavarustelu valehtelussa ja sen havaitsemisessa. Että jotkut osaavat valehdella, ts. kirjoittaa kauniisti, niin hyvin, ettei se oikeastaan enää edes häiritse.
Sitten kun yrittää kääntää nupit kaakkoon ja kirjoittaakin runoja, niin homma menee jo epäuskottavuuden puolelle. Joku sanoisi, että siinähän ilmaus on entistäkin tiiviimpää, mutta ei niitä vaan kestä lukea. Saati sitten kuunnella. En lue yleensä edes romaaneihin ympättyjä —vaikkakin juoneen elimellisesti liittyviä— runoja.
(Ei millään pahalla runoista tykkääville.)
Parempi kysymys onkin että korreloiko kirjoituksessa esitettävien ideoiden ja kirjoitustyylin laatu. En muista usein lukeneeni kovin syvällisiä kielioppivirhesuman seasta, mutta näinkin on joskus päässyt käymään.
Ehkä ajatuksissaan hyvää (mutta ei täydellisyyttä) tavoitteleva tajuaa, että pitääkseen lukijansa hereillä hänen täytyy huokutella vieras lauseesta toiseen, kappaleesta toiseen, loppuun asti. Hän ehkä tietää, että lukijalle ei jää päähän kuin ajatus tai pari, jokunen anekdootti ja hutera kuva kirjoituksen yleisestä viihdyttävyydestä. Lukija tulee mainostaneeksi kirjoitusta kolmannelle ihan vain, koska "se kuulosti hyvältä". Tämä kolmas suhtautuukin sitten asioihin niiden vaatimalla vakavuudella (ja myöskin niiden vaatimalla vakavuudettomuudella) ja saa kirjoituksesta jotain oikeastikin irti.
Meemit elävät (aluksi) hiuskarvan varassa.
