Televisio on pop
Minä katselen päivittäin televisiota. Noin.
Sainhan sanottua.
Kas kun televisiosta on tullut se media, jota on virallisesti lupa väheksyä ja jota ei ole oikein lupa kehua. Kehua voi vain ohimennen, rivien välistä. Puhuvat naamat käyvät televisiossa esittämässä huolensa siitä, että kansa viettää aina vaan enemmän aikaa tuon taikalaatikon lumoissa eikä kehitä itseään. Eikä siinä kaikki: kansa katselee lähinnä kaiken maailman roskaohjelmia, tosi-tv-sarjoja mitä-lie.
Lopettakaa se hössöttäminen jo.
Ensinnäkin, televisio osoittaa vuodesta toiseen asemansa ihmisten vapaa-ajanvietteenä numero yksi. Tämä ei johdu siitä, että televisiosta lähetettäisiin hypnoottisia säteitä (heh heh) vaan siitä, että televisio on laajalti katsottuna erittäin tehokas viihdelaitos.
Mikään määrä "kasvattamista parempiin harrastuksiin" ei voi oikein syrjäyttää televisiota.
Sanotaan, että kannattaa nähdä vaivaa, että saa parempia elämyksiä. Potaskaa. Parempia elämyksiä on ihan kiva saada myös, mutta harvoin suuri vaivannäkö ja sen päälle saatu elämys on kokonaisuudessa parempi kokemus. Ehkä olo heti sen jälkeen on parempi, mutta se on vain aivojen elämyskeskus joka hetkeksi sinua huijaa; todennäköisesti sinulla on mukavampaa kaiken kaikkiaan kun teet vähemmän.
Totta on, että television perusviihteestä ei opi juurikaan. Mutta mitä sitten? Jotkut ottavat tavoitteekseen elinikäisen oppimisen. Hyvä niin. Jotkut tekevät työnsä ja viettävät vapaa-aikansa niin kuin lystäävät. Hyvä niinkin.
Mutta oppimistakin on niin monenlaista. Muistan nähneeni aikoinaan dokumentin Judith Harrisin esittämistä ideoista ja luin sitten myöhemmin Harrisin aiheesta kirjoittaman kirjan (Kasvatuksen myytti). Luulen, että opin molemmista suunnilleen yhtä paljon: mieleeni jäi muutama pääajatus. Televisio oli siis voittaja tässä tapauksessa.
