Ketsuppi ja muut suuret asiat
Malcolm Gladwellin New Yorkeriin kirjoittamat artikkelit kannattaa lukea. Niistä saa hyvän kontrastin nettipäiväkirjojen ja journalismin välillä. Ei siksi, että journalismi olisi jotenkin ylevää ja hienoa, vaan siksi että journalismissa nyt ylipäätään tehdään enemmän töitä artikkelia varten. Alla joitain poimintoja arkistoista.
Aloitin lukemisen —jossain netin syövereissä oli linkki— artikkelista The Ketchup Conundrum, joka kertoo miksi kaikki syövät Heinzin ketsuppia. Osasyyllinen on tietenkin iso paha markkinatalous (mikä ei ole Gladwellin artikkelin teemoja), mutta tärkeämpänä kuitenkin kai tiukka tuotekehitys. Artikkelissa puhutaan termistä "amplitude" —olisiko tuo nyt suomeksi sitten "runsaus"?— ja kuvaillaan korkean "runsauden" kulinaarisia tuotteita:
"The difference between high and low amplitude is the difference between my son and a great pianist playing 'Ode to Joy' on the piano," Chambers says. "They are playing the same notes, but they blend better with the great pianist."
Mielenkiintoinen on myös Ritalin-lääkettä (ja ADHD:tä, Attention Deficit Hyperactivity Disorder) käsittelevä kirjoitus, Running from Ritalin, jota lukiessa oli aika ristiriitainen tunnelma, kun tyypillisenä nettinörttinä pidin kymmentä muuta informaatiokanavaa auki, enkä oikein osannut keskittyä aina tuohon artikkeliin. (Sivumennen sanoen tuon artikkelin lukemisen jälkeen päätin taas tehdä jotain informaatioaddiktiolleni; siitä joskus myöhemmin ehkä enemmän.)
Ja onhan joukossa myös aiemmin mainittu Judith Rich Harris, artikkelissa Do Parents Matter?. (Johon vastaus on siis: Ei juurikaan.)
Persoonallisuustestit saavat huutia kirjoituksessa Personality Plus. Pääteemassa ei sinänsä ole mitään uutta, on kai kaikille selvää ettei Myers-Briggsin persoonallisuustyyppitesti ole muuta kuin halpaa hupia, mutta Gladwell valottaa hyvin personallisuustestien taustoja.
