Esseiden kirjoittamisesta
Heti kun rupeaa uhkailemaan itselleen lopettamisella, niin aivojen palkitsemismekanismit käyvät tietenkin vastataisteluun lupaamalla lyhyen ja pitkän aikavälin palkkioita kirjoittelusta. Yhtäkkiä aivot väittävätkin, että kyllä niilläkin on mahdollista saada jotain aikaan. Ja ketä olisikaan helpompi huijata kuin itseään.
Tämä lähti oikeastaan siitä, että mielenkiintoisia, joskin jonkin verran erheellisiä, esseitä kirjoittava Paul Graham kirjoitti nyt esseiden kirjoittamisesta; tai, esseiden luonteesta. Essee on, hänen ja esseiden esi-isän Michel de Montaignen mukaan alusta ajattelulle. Essee lähtee mielenkiintoisesta kysymyksestä ja jatkaa kiinnostavia polkuja pitkin, toivottavasti, oikeaan vastaukseen. Mikä tärkeintä: essee ei argumentoi. Totuuden etsinnässä väittelylle ei ole sijaa, koska sitten kun joudutaan väittelyyn, totuus on jo hävinnyt.
Nyt tajuan, että minulla toden totta on vaikeata kirjoittaa, jos yritän ensin hahmottaa mitä haluan sanoa ja yritän sitten sanoa sen, vieläpä peruskoulun ja lukion ankeilla opeilla. Jäsentele kirjoitus näin-ja-näin. Kirjoita lauseet näin. Blaa blaa blaa. Jos joku jostain syystä haluaa minun kirjoittavan tuolla tavalla, niin saa luvan maksaa minulle siitä. (Ja tavallaan työnantajanihan tekee juuri niin, vaikka en varsinaisesti kirjoitakaan työkseni.)
Jos sen sijaan otan Paul-sedän ehdotuksen mukaan lähtökohdaksi kysymyksen, mieluiten mielenkiintoisen kysymyksen, tai hätätapauksessa vain hentoisen ajatuksenrippeen ja seuraan vain omia ajatuksiani ja tähtään totuuteen, vastaukseen, niin saan jotain oikeasti aikaiseksi. Nimittäin uusia ajatuksia. Koko prosessi on tällä tavalla aika mukavaa. Vaikka mukana pitää jollain tasolla kuljettaa joku kantava ajatus, niin toisaalta hommaa vie eteenpäin yhteennivotut ajatukset. Sitävastoin jäsenneltyn kirjoituksen kasaaminen on pelkästään kovaa työtä, kaikkia naruja pitää pitää hallussa, eikä saa harhailla ja seurata uusia löydöksiä.
Homman juju on siinä, että oikeastaan ei ole edes olemassa toista tapaa ajatella. En nyt tarkoita, että vain esseitä kirjoittamalla voisi luoda uusia ajatuksia, vaan että kerralla ei kuitenkaan voi aivoissa pitää kuin kourallisen verran bittejä. Sinusta voi tuntua siltä, että tietoisuuteesi kuuluu kaikki ajatuksesi, tai että ne voivat ainakin kuulua. Todellisuudessa jos pysähdyt tarkkailemaan omia ajatuksiasi, niin tajuat, että päässä ei kertakaikkiaan ole muuta kuin se senhetkinen ajatus. Voit kyllä seurata tuohon ajatukseen liittyviä aivoihisi kertyneitä muita bittejä, mutta et voi pitää niitä kaikkia kerralla mielessä.
Tätä luomisprosessia seuraa usein jälkien siivoaminen. Se on tuskallista, mutta siksi siitä kai niin helposti maksetaankin rahaa. Kas kun kiintoisten ajatusten seuraaminen tarkoittaa nimenomaan sitä, että ei jäädä nyhräämään epäolennaisten yksityiskohtien kanssa (ellei ne ole juuri niitä jotka osoittautuvatkin oikeaksi suunnaksi), mutta kun reaalimaailmassa piru on nimenomaan yksityiskohdissa; yksityiskohdat pitää saada oikein.
Esseiden kanssa kirjoittamisessa huoli onkin oikeastaan vain kahdessa asiassa: löytääkö hyviä kysymyksiä (ideoita) ja löytääkö niihin hyviä vastauksia (totuutta). Ensimmäinen kohta on siinä mielessä epärelevantti, että hyviä kysymyksiä löytää vain etsimällä niihin vastauksia; eli kirjoittamalla esseitä. Ratkaisun siihen, oliko kysymys hyvä, saa vasta kun on löytänyt vastauksen siihen alkuperäiseen kysymykseen. Toisaalta voi myös epäillä, että saako ylipäätänsä mieleen mitään kysymyksiä, mutta en jaksa uskoa, että se voisi olla ongelma. Mielessähän pyörii jatkuvasti kaikkea, ei vaan pidä antaa aivojen hylätä huonolta kuulostavia ideoita.
Entä mites sen totuuden löytämisen laita? Noh, ei siinäkään auta kuin yrittää, mutta kun vain yrittää olla rehellinen, niin sen pitäisi riittää aika pitkälle. Näet kun sisäistää, että esseessä ei ole tarkoitus argumentoida, niin tarve valehtelulle katoaakin. Jos etsin vain totuutta, niin mitä muuta voin tehdä kuin yrittää olla rehellinen?
Esseiden kirjoittaminen on hyvä formaatti nettipäiväkirjoihin. Nettipäiväkirjat kun ovat harrastelijatoimintaa, niin kirjoittajilta ei voi vaatia tuskallista jäsennellyn ja hyvinkasatun kokonaisuuden nyhräämistä. Nettipäiväkirjoittamisen pitää olla hauskaa. (Ei välttämättä hymy-naamassa-hauskaa, vaan olipas-kiva-että-kirjoitin-hauskaa.) Nettipäiväkirjojen jutut voivat kertoa mistä-vaan, niin esseeetkin. Nettipäiväkirjat ovat kuin suunniteltuja esseiden kirjoittamiseen. Antakaa palaa.
